Ihminen tottuu yksinäisyyden viittaan,
kantaa taakkaa joka annettiin.
Väkisin yrittää kiskoa pois,
ei se lähde.
Ei se lähde.
Se voi vain sulaa,
kuin auringon hellä hipaisu,
sulattaa lumet kevään tullessa.
Ne taipuvat hellään hyväilyyn,
jatkavat viimein matkaansa.
Lumi on tehnyt työnsä,
viitta on suojannut,
nyt aurinko lämmittää.